Kuninkaan tytär

Rauhan välikappale?

2010-10-16T09:21:00.000-07:00

Vapahtajani,

Tee minusta rauhasi välikappale,

Niin että sinne,

Missä on vihaa, toisin rakkauden;

Missä loukkausta, toisin anteeksiannon;

Missä epäilystä, auttaisin uskoon;

Missä epätoivoa, nostaisin luottamuksen;

Missä pimeyttä, toisin Sinun valosi;

Missä surua, virittäisin ilon ja lohdutuksen.

Niin että, Oi Mestari,

En yrittäisi niin paljon

Etsiä lohdutusta kuin lohduttaa muita;

Hakea ymmärrystä kuin ymmärtää toisia;

Pyytää rakkautta kuin rakastaa muita;

Sillä antaessaan saa,

Kadottaessaan löytää,

Unohtaessaan saa anteeksi ja

Kuollessaan nousee iankaikkiseen elämään.

Amen.

- Fransiskus Assisilainen

Isä meidän?

2010-10-03T00:46:00.000-07:00

Isäni, joka olet siellä jossain,
vaiettu olkoon sinun nimesi.

Pysyköön valtakuntasi erillään muusta elämästäni.

Tapahtukoon sinun tahtosi,
jos se sopii omaani.

Anna minulle tänä päivänä
minun jokapäiväinen latteni ja uusin älypuhelin.

Ja hyväksy riittämättömyyteni,
niin minäkin yritän sietää sitä, etteivät muut täytä minun odotuksiani.

Äläkä muistuta minua synnistä,
vaan päästä minut säännöistä ja syyllisyydestä.

Sillä minun on valta, materia ja kunnia.

Aamen.

Kliseellä päähän

2010-09-24T00:55:00.000-07:00

On tunnettu tosiasia, että fanaattiset uskovaiset lyövät kanssaihmisiä mielellään Raamatulla päähän (itsellänikin on juuri tätä tarkoitusta varten reilun kokoinen painos Raamatusta), mutta myös muilla kuluneilla lauseilla voi hyvin kätevästi mätkäistä toista.

Erilaiset kliseet - niin osuvia kuin ne saattavatkin olla - voivat tehdä hyvin kipeää. Usein ne tuntuvatkin tarjoavan helpotusta pikemmin sille, joka lauseen sanoo kuin sille, jolle se on tarkoitettu. Lattea lause on helppo heittää, kun sanoja ei tunnu löytyvän ja hiljaisuus tuntuu liian raskaalta. Kun toinen suree menetystään, pelkää tulevaisuutensa puolesta tai kokee olevansa epäonnistunut, on kuuleminen vaikea tehtävä. Siksi kieli taipuu herkästi tuttuihin lauseisiin, joiden tarkoitus on muka tuoda lohtua.

Todellinen kuunteleminen, välitön läsnäolo, kun toisen sydän tai mieli on kipeänä, on raskasta hommaa. Painavaa siitä tekee se, että toisen hädän edessä on itse kovin avuton. Siksi tulee usein kokeiltua pikalääkkeitä - lohduttavia sanoja. Sanojen tehottomuus ja puute saa olon hyvin alastomaksi. Kun ei pääse piiloutumaan helppojen lauseiden tai kätevän small talkin taa, jää vain ihminen itse toisen rinnalla. Se on vaikea laji, mutta samalla mahdollisuus syvään kohtaamiseen.

On mentävä
hirvittävän lähelle
toista ihmistä
hämärään huoneeseen
ilman yhtäkään asetta
ennen kuin voi kuulla
kuinka kauniisti vapaus laulaa

- Tommy Tabermann

Enemmän kuin tuhat sanaa

2010-09-08T13:53:00.000-07:00

Eräs työkaverini kertoi ehdottaneensa lapsenlapselleen, että he katsoisivat yhdessä piirrettyjä videolta. Lapsi katsoi isoisäänsä kummissaan ja kysyi hitaasti ja hartaasti: "Mikä on video?"
Viestintä kehittyy nykyään valtavaa vauhtia. Samaan aikaan vanhat mediat katoavat ja unohtuvat. Harva lapsi tietää nykyään esimerkiksi, mikä on puhelimen luuri - lankapuhelimet kun eivät kuulu enää monenkaan lapsen maailmaan. Samoin videot ovat vaihtuneet dvd-levyihin ja C-kasetit cd-levyihin tai ehkä pikemmin netistä ladattaviin mp3-tiedostoihin. Viestintä, niin ajatusten kuin viihteenkin välittäminen on helppoa ja nopeaa ja sen tulva on valtava.

Yksi markkinoiden perusperiaatteista on se, että jos jotakin on paljon, sen arvo laskee ja harvinaisempi tuote tai aine on vastaavasti arvokasta. Se, että jokin on vaikeasti saatavilla, tekee siitä kalliimpaa. Hitaasti kypsytettävä vuosikertaviini on arvokkaampaa kuin nopeammin tuotettu, käsityönä tehty tuote kalliimpi kuin automaattilinjaston valmistama. Nähty vaiva ja käytetty aika lisää asian arvoa.

Kun kommunikaatio on helppoa, nopeaa ja halpaa, on viestien määrä valtava. Kännyköihin myydään liittymiä, joihin sisältyy satoja tekstiviestejä kuussa ja laajakaistalla pääsee viestimään verkossa erilaisten ohjelmien kautta mitättömään hintaan. Helppous ja edullisuus mahdollistavat myös turhan informaation välittämisen, tyhjät hetket bussissa tai kaupan jonossa täyttyvät viestimisestä - vaikkei olisi mitään asiaakaan.

Kun viestejä tulee valtavia määriä - niin tekstinä, ääninä kuin kuvinakin - niiden arvo kärsii. Sähköisiä viestejä tuhotaan sitä mukaa kuin niitä saadaan, ettei sähköposti tai kännykkä tukkeudu. Musiikkia ladataan ja poistetaan, jatkuvasti on tarjolla uutta. Myös kuvia tulvii sellaista vauhtia ja sellaisia määriä, että niistä tulee kulutustavaraa, vain harva valokuva päätyy paperiseksi kuvaksi albumiin.

Esitin aiemmin, että ajan ja vaivan käyttäminen nostaa asian arvoa. Uskon, että tämä pätee myös erilaisiin viesteihin, joita lähetämme ja otamme vastaan. Postikortti, jonka joku on valinnut, ostanut, kirjoittanut ja postittanut, välittää vahvemman viestin, kuin luppoaikana kassajonossa kirjoitettu tekstiviesti. Valokuva-albumissa oleva huolella valittu kuva on arvokkaampi kuin kuvatulva, joka virtaa ohi katseen kiinnittymättä kunnolla yhteenkään kuvaan. Informaatioähkyn keskellä tarkkaan harkitut ja vaalitut sanat ja kuvat jäävät mieleen ja parhaimmillaan myös talteen konkreettisiksi muistoiksi, jotka eivät katoa bittiavaruuteen, vaan jäävät elämään kertoakseen huomenna siitä, mitä on nyt.

Normalisoivaa silpomista

2010-08-18T11:20:00.000-07:00

Katsoin eilen erään lukemani blogin suosituksesta Sunny Bergmanin dokumentin Over The Hill. Se käsittelee nykyaikaisia naisiin kohdistuvia kauneusihanteita ja sitä, kuinka mediassa toistuvasti esitetään vääristeltyjä (photoshopattuja) kuvia, jotka muodostuvat ihanteiksi.

Oli pelottavaa kuunnella, kuinka muotilehden toimittajien mielestä oli aivan normaali käytäntö, että lehtien kuvia muokataan. He olivat myös vahvasti sitä mieltä, että jos lukija alkaa kokea itsensä lihavaksi tai rumaksi katsellessaan muokattuja kuvia, hänen täytyisi varmastikin alkaa panostaa enemmän omaan ulkonäköönsä. Vastuu siirretään siis täysin lukijalle, joka saattaa hyvin olla vasta puberteetin puhkeamista odotteleva lapsi.

Bergman haastatteli myös tutkijaa, joka esitteli varsin hurjia tutkimustuloksia. Eräässä tutkimuksessa oli kartoitettu, kuinka monta kauneuteen ja kauneusihanteisiin liittyvää kuvaa - toisin sanoen mainoskuvaa, julkkiskuvaa jne. - 17-vuotiaat tytöt olivat elämänsä aikana nähneet. Tulos oli satoja tuhansia! Toisessa tutkimuksessa puolestaan oli kartoitettu, kuinka moni nainen pitää itseään kauniina. Vain muutama prosentti naisista oli käyttänyt itsestään sanaa 'kaunis', eikä kovin moni kokenut olevansa edes 'nätti' tai 'sievä'.

Bergman käsitteli paitsi kosmetiikkateollisuuden ja naistenlehtien vahvaa liittoa, myös plastiikkakirurgiaa. Suomalaisesta näkökulmasta plastiikkakirurgia vaikuttaa vielä aika äärimmäiseltä itsensä muokkaamiselta, johon keskiverto suomalaisnainen tuskin ryhtyisi, vaikka rahaakin olisi. Bergman tutustuikin plastiikkakirurgiaan sen luvatussa maassa, Yhdysvalloissa. Hän sai kirurgin tapaamisessa kuulla, että lähes kaikki hänen ruumiinosansa tulisi korjata, aina kaksoisleuasta sukuelimiin asti.

Järkyttävintä dokumentissa olikin, etteivät ulkonäkövaatimuksiin vaikuta ainoastaan joka paikassa esillä olevat retusoidut mainos- ja lehtikuvat, vaan myös pornokuvat, joita niin ikään on käsitelty, myös intiimien ruumiinosien kohdalla. Dokumentissa esiteltiin teini-ikäinen amerikkalainen tyttö, joka oli menossa sisempien häpyhuulten pienennysleikkaukseen, koska koki olevansa tuolta osin epänormaali. Käsitys normaaliudesta oli ilmeisesti löytynyt pornokuvista, joissa kyseisiä ruumiinosia lienee käsitelty digitaalisesti siinä, missä muutakin kuvaa.

Tämän nuoren tytön äiti oli operaation kannalla, koska halusi tyttärensä "ongelman" hoidettavan. Äiti oli siinä käsityksessä, että kyse oli lääketieteellisestä ongelmasta, olihan kirurgi sanonut tyttären olevan sopiva kandidaatti leikkaukseen. Äiti vieläpä ihmetteli, miksei vakuutus korvaa operaatiota, ja iloitsi siitä, että tällaiseenkin ongelmaan on nykyään mahdollista saada apua - toisin kuin hänen aikanaan.

Suomessakin on säännöllisesti kohistu siitä, kuinka joissain kulttuureissa tytön sukuelimet silvotaan (kutsutaan myös nimellä tyttöjen ympärileikkaus), jotta tämä kelpaisi morsiameksi. Silpomista epäillään tapahtuvan myös Suomessa asuvissa maahanmuuttajaperheissä, joiden kulttuurissa se on yleinen käytäntö. Tätä rituaalia on kritisoitu aivan syystä ja esimerkiksi Wolrd Vision on tehnyt työtä silpomiskulttuurin kitkemiseksi pyrkien luomaan vaihtoehtoisia siirtymäriittejä nuorille tytöille ja valistamaan myös miehiä silpomisen vaaroista.

Kuitenkin, samaan aikaan, kun tätä vanhaa tapaa pidetään barbaarisena ja epäinhimillisenä, on yhä länsimaissa yleisempää ja hyväksytympää, että naista - jopa keskenkasvuinen tyttöä - silvotaan kauneusihanteiden nimissä. Enää ei edes riitä, että vartalo on muodollisesti pätevä ulkopuolisen silmin nähtynä, vaan myös intiimiosien on oltava paraatikunnossa.

Nopeasti googlettamalla selvitin, tehdäänkö näitä operaatioita myös Suomessa. Ja mikä onni, myös tässä - maailman parhaaksikin rankatussa maassa - on mahdollista löytää sisäinen puputyttönsä. Hyvinvoinnin ja sivistyksen ansiosta rituaalin suorittaa lääketieteen palvelukseen koulutettu, hyvinpalkattu henkilö ja naiseuttaan paranteleva potilaskin saa kunnon lääkityksen ja hoidon. Muuta eroa tällä "kauneuskirurgialla" ei alkukantaiseen silpomiseen olekaan.

Uskonsota puskurissa

2010-07-30T01:59:00.000-07:00

http://www.suolakauppa.com

Autojen perässä näkee toisinaan kalan muotoisia tarroja, Ikhthus-symboleja. Kyseinen autotarra on auton omistajan uskontunnustus liikenteessä: Jeesus Kristus, Jumalan Poika, Pelastaja. Kala-symboli ei välttämättä avaudu asiaan perehtymättömälle, vaikka se on ollut käytössä jo ensimmäisistä kristityistä sukupolvista lähtien. Suomessa ei liene koskaan ollut tarvetta symbolin alkuperäiselle käytölle: Uskon viestimiseen vaivihkaa niin, että vain uskonveljet ja -sisaret ymmärtävät sen. Meilläpäin kun ei ole ollut riskiä tulla listityksi, vaikka tunnustautuu kristityksi.

http://www.darwinfish.co.uk/darwinfish.html

Eilen törmäsin toisenlaiseen kalaan erään auton takapuskurissa. Tämän kalan viesti lienee tutumpi keskivertokansalaiselle. Auton puskurissa voi näemmä julistaa myös tiedeuskoa. Darwin-kalan näkeminen sai minut miettimään, miksi tieteellinen teoria on jollekulle niin henkilökohtainen asia, että siihen uskomista halutaan julistaa kaikille perässä ajaville.

Mietin myös, onko kalan viesti positiivinen vai negatiivinen, onko tarralla tarkoitus ilmaista omaa uskoa vai vastustaa toisen uskoa ja leimata se typeräksi. Kallistun jälkimmäiseen vaihtoehtoon, koska Darwin-merkki viittaa suoraan kristittyjen käyttämään Ikhthus-symboliin. Minusta on hämmentävää, että ihminen, joka väittää, ettei Jumalaa ole olemassa, kokee tarpeelliseksi vastustaa tuota olematonta Jumalaa näin aktiivisesti.

Jos pitää kristillistä uskoa - tai ylipäätään mitään uskoa yliluonnolliseen - typeränä, onko se niin painava erhe uskovilta, että heidän tietämystään täytyy yrittää oikaista jopa puskuritarroissa? Pidän itsekin monia asioita ja uskomuksia hoopoina, mutten silti laita autoni perään horoskooppeja, kummituksia tai taikauskoa vastustavia tarroja.

http://www.suolakauppa.com

Kuten kunnon uskonsodassa kuuluu, myöskään puskuritarra-sodassa ei tarvitse tyytyä sietämään toisen tarroja, vaan myös darwinisteja vastaan voi iskeä pelkkää Ikhthus-tarraa voimakkaammin. Kristillisessä verkkokaupassa on myynnissä myös puskuritarraa, jossa totuus-kala syö Darwin-kalan. Tällä nerokkaalla tuotteella voi näyttää pitkää nenää niille tolloille, jotka uskovat evoluutioon.

En ole itse perehtynyt evoluutio-teoriaan tarkemmin, enkä näe sen totuudellisuutta tai virheellisyyttä oman uskoni kannalta keskeisenä. Uskon Jumalan luoneen maailman, mutta en koe oleellisena sitä, loiko hän sen kirjaimellisesti niin kuin Raamatussa kerrotaan, vai muokkasiko hän maailmaa pikkuhiljaa kehitellen. Toisaalta Raamatussa myös sanotaan, että Jumalalle tuhat vuotta on kuin yksi päivä ja toisinpäin.Kaikkivaltiaalle Jumalalle meikäläinen ajanlasku ei siis ole rajoittava tekijä.

Sinänsä luomiskertomuksen ei siis tarvitse olla ristiriidassa maailman syntyä selittävien tieteellisten teorioiden kanssa, tiede ja Raamattu kun ovat olemassa eri syistä. Tieteen tarkoitus on tutkia näkyvää maailmaa ja sen ilmiöitä, Raamattu puolestaan kertoo maailmasta, johon silmämme eivät yllä. Kun tiede vastaa miten-kysymyksiin, vastaa Raamattu puolestaan miksi-kysymyksiin.

Uskontoihin on ainakin joidenkin niiden edustajien mielissä varmasti aina liittynyt vahva oikeassa olemisen tarve ja myös tarve osoittaa eri tavalla uskovien olevan väärässä. Tässä mielessä tiede-usko muistuttaa vahvasti uskontoja, vaikkei sitä sellaiseksi yleisesti nimetäkään. On mielenkiintoista, että järkeen ja todisteisiin nojaavilla ihmisillä tuntuu olevan yhtä lailla taipumusta fanaattisuuteen kuin epärationaalisuudesta kritisoiduilla uskovaisilla. Mikä lienee inhimillinen perustarve tuo asialleen omistautuminen muut pois sulkien.

10 kuukautta Valoa

2010-07-24T11:25:00.000-07:00

Pieni koiruuteni on nyt 10 kuukautta vanha, olen siis ollut koiranomistaja kahdeksan kuukautta. Monta kertaa näiden kuukausien aikana on omasta tai jonkun muun aloitteesta tullut verrattua koiran kanssa elämistä vauvaperheen elämään. Puheen- ja huolenaiheet ovat monesti samankaltaisia: Seurataan pennun vatsan toimintaa tai toimimattomuutta, jokainen outo ääni herättää huolestunutta ihmetystä, pientä pyöritellään ja tarkastellaan, ettei vain ole mitään vialla ja hiljaisuus herättää epäilyksen siitä, että jotain luvatonta on tekeillä.

Pennun kanssa myös iloitaan kaikesta uudesta, mitä se oppii, siirrytään pikkuhiljaa vauvaruoasta isojen koirien ruokaan, laajennetaan elinpiiriä ja saadaan kavereita. Siinä, missä hiekkalaatikolla tutustuu ehkä Mikon ja Minnan äiteihin, tutustuu koirapuistossa Rekun isäntään ja Raksun emäntään. Samat ihmiset kokoontuvat yhä uudelleen, mutta toisten nimiä tuskin tiedetään, eikä niitä muutaman kuukauden jälkeen kehtaa enää oikein kysyäkään.

Valo on kokenut lyhyen elämänsä aikana jo paljon, tutuiksi ovat tulleet junat, ratikat, bussit, monta eri kotia, puistoa ja kaupunkia. Valo on käynyt mökillä, kokeillut kottikärrykyytiä, tuonut metsästä saaliina kalan pään. Se on jahdannut kissaa, hätistellyt lintuja ja tervehtinyt häntä vispaten kaikkia pikkulapsista hoiperteleviin humalaisiin. Kesän kohokohtia lienevät olleet rippileiri (monta uutta kaveria ja iso piha)
sekä tutustuminen veteen niin järvessä kuin meressäkin.

Vielä on kesää jäljellä - yksivuotissynttäreitä ja -"neuvolaa" odotellessa.

God bless America

2010-07-02T04:34:00.000-07:00

Kotonani ei ole ollut telkkaria kuuteen vuoteen, mutta huomaan silti aivojeni olevan television ja varsinkin jenkkiläisten tv-ohjelmien syövyttämät. Kun on lapsesta asti katsonut ohjelmia, joissa kauniit ja rohkeat amerikkalaiset elelevät, on mukaan tarttunut mitä ihmeellisimpiä ajatusmalleja ja mielikuvia.

Jokunen vuosi sitten Helsinkiin ilmestyi erään amerikkalaisen jäätelöfirman koju ja nyt kyseisiä jäätelöitä saa jo monista ruokakaupoista myös pienemmistä kaupungeista. Nämä kermaiset herkut ovat saaneet minut koukkuun. Väitän, että ne maistuvat paremmilta kuin suomalaiset jäätelöt, mutta varmasti riippuvuuteeni vaikuttaa myös se, että olen vuosien varrella oppinut tv-sarjoista, että kaikki siistit tyypit syövät jätskinsä pyöreistä pahvisista purkeista, eivät pahvipakkauksesta, jossa on sivussa mittataulukko varmistamassa, että jäätelöstä saadaan leikattua tasakokoisia paloja. Ei, ei, oma purnukka sen olla pitää!

Haittaa ei ole myöskään jäätelöjen hauskoista nimistä: Phish Food, Cherry Garcia tai Bohemian Raspberry kuulostavat huomattavasti houkuttelevammilta ja hauskemmilta kuin mansikkakermajäätelö. Vaikka maku on tärkeä asia, lähes yhtä painavassa osassa näyttävät olevan mielikuvat. Kahdesta vastaavasta tuotteesta tulee valittua se, joka vaikuttaa hauskalta ja luo kuvan, että tuotteen käyttäjä on rento ja siisti tyyppi - ainakin asianomaiselle itselleen.

Eksyin eilen ystäväni kanssa pieneen kauppaan, jossa myydään amerikkalaisia elintarvikkeita. Pällistelimme siellä aikamme ja pohdimme, miksi ne tuntuvat niin houkuttelevilta. Päädyimme siihen, että tuotteiden visuaalinen ilme on paitsi houkutteleva, ennen kaikkea tuttu, olimmehan nähneet niitä fiktiivisten amerikkalaisystäviemme käsissä.

Ostimme kokeeksi hedelmäkarkkeja ja täytekeksejä, joita olimme telkkarissa nähneet. Kun istuimme niitä maistelemassa, totesimme, että karkit olivat kovin mauttomia ja vastasivat lähinnä halvimpia kotimaisia esanssi-irtokarkkeja. Myöskään keksit eivät pärjänneet alkuunkaan kotimaisille vastineilleen.

On hurjaa, kuinka vahvasti markkinoinnin - varsinkin piilomarkkinoinnin - luomat mielikuvat vaikuttavat siihen, mitä ostoskoriin päätyy. Salkkareiden kaupassa nähdyt tuotteet eivät vain jostain syystä houkuta samalla tavalla kuin jenkkiläisten sitcomien herkut. Jos tiedossa ei ole lomamatkaa tai työkomennusta ulkomaille, voi lähikaupasta löytyvillä herkuilla käydä makumatkoilla ja huijata itsensä uskomaan, että on viileä ja rento kosmopoliitti, joka sopisi yhtä hyvin hengaamaan maailmanjulkkisten seassa NY:ssa kuin tavallisen suomalaisen kaupungin koirapuistossa.

Meren äärellä

2010-06-21T12:15:00.000-07:00

Olen kasvanut Helsingissä ja tottunut meren läheisyyteen, vaikken koekaan olevani meri-ihminen. En purjehdi tai edes souda (en oikein luota veteen elementtinä), enkä ole innokas uimari. Kuitenkin huomaan tottuneeni meren läheisyyteen, siihen, että voin koska tahansa lähteä rantaan tuijottelemaan loputtomana avautuvaa ulappaa.

Olin pari kesää töissä sisämaakaupungissa, jossa ei ollut edes järveä. Tuolloin opin, kuinka tärkeä elementti vesi minulle on, joskin vain silmänilona. Elämä sisämaassa tuntui ahdistavalta ja umpinaiselta. Vaikka kaupungista lähti teitä eri suuntiin - poiskin siis pääsi - tuntui se vangitsevan minut paikalleni ja tukehduttavan minut.

Olen nyt asunut vuoden poissa rakkaasta Helsingistäni paljon pienemmässä kaupungissa, jossa onneksi on järvi kävelyetäisyydellä kodistani. Järven rannassa tuleekin käveltyä varsinkin kesäaikaan. Huomaan veden rauhoittavan mieltä, rannassa kuluu helposti tovi jos toinenkin, ihan vain omiin ajatuksiin vaipuneena.

Niin kaunis kuin järvi onkin kaislikkoineen ja lintuineen, huomaan silti vieraillessani Helsingissä, että kaipaan merta. Vaikken itse purjehdi, katselen mielelläni purjeveneiden silhuetteja auringonlaskua vasten. Ja vaikken kaipaakaan kaukomaille, tuntuu vapauttavalta katsella aavaa merta. Kun vastarantaa ei näy, tuntuu kuin maailma olisi avoinna, mikä tahansa mahdollista. Meren rannassa on hyvä unelmoida, sillä meri ei rajoita, vaan antaa toivoa, että horisontissa siintää uusia mahdollisuuksia, joita en ole osannut edes kuvitella.

Mä en haluu kuolla tänä yönä

2010-06-05T11:39:00.000-07:00

Näin jokin aika sitten pitkästä aikaa ruumisauton. En olisi tunnistanut sitä ruumisautoksi, ellen olisi nähnyt sitä hautausmaalla tuomassa arkkua kappeliin. Muun liikenteen seassa tuo musta tila-auto tummenetuin lasein ei olisi erottunut joukosta mitenkään.

Aina välillä nousee keskustelua siitä, kuinka kuolema on yhteiskunnassamme piilotettu: Ihmiset kuolevat enimmäkseen sairaaloissa, eivätkä kotona ja omaiset eivät läheskään aina ole paikalla läheisen kuollessa. Vainajaa ei myöskään välttämättä käydä katsomassa - en ole itsekään koskaan nähnyt kuollutta, vaikka lähisuvustani on kuollut useita ihmisiä.

Näemmä kuolema on niin piilossa oleva asia, ettei se näy nykyisin edes kaupungilla liikkuvan ruumisauton muodossa. Ymmärrän, että nykyaikaiset tila-autot ovat varmasti käteviä työkaluja hautausalan ammattilaisille, mutta se ei estä sitä, etteikö ruumisauto voisi erottua liikenteen joukosta. Ellen väärin muista, ruumisautojen nokassa liehui ennen pieni suomenlippu, nykyään tällaista ei enää näe.

Memento mori - Muista kuolevasi. Liikenteessä lipuva ruumisauto voisi olla arjen keskellä terveellinen muistutus siitä, että tuo viimeinen matka on kerran jokaisella edessä. Kulttuurissa, jossa mainokset pursuavat nuoruuden lähteitä ja rakentavat illuusiota ikuisesti kestävästä ihmisruumiista, tuskin tekisi pahaa muistaa, ettei elämän pituus ole meidän käsissämme.

Eräs kuluneen kevään hitti puhuu samasta asiasta korvamatomaisen tarttuvasti:

"Pelkään panna silmät kiinni, jos ne eivät aukeekaan
Aamulla kuin aina ennen jäisin siihen makaamaan
Enkä voisi kättä nostaa, saati pystyy sanomaan

Mä en haluu kuolla tänä yönä
Mä en haluu kuolla tänä yönä

Olen kesken, en siis lainkaan valmis täältä poistumaan
Juuri kun on meno käynyt elämältä maistumaan
Mulla olis yksi toive, yksi pieni pyyntö vaan

Mä en haluu kuolla tänä yönä
Mä en haluu kuolla tänä yönä"

On mielenkiintoista, että radiossa soiva hitti käsittelee niinkin
vaikeaa aihetta kuin kuolema. Laulu ei kerro, mikä on saanut laulun
minä-kertojan pohtimaan ja pelkäämään kuolemaa. Selvää on vain, että
hän haluaa pitää elämästä kiinni ja on valmis näkemään sen eteen
vaivaa. Laulussa ei myöskään suoraan kerrota, kenelle minä-kertoja
puhuu, mutta rukoukselta tuo kovasti vaikuttaa. Kertoja käy myös
ihmiselle tyypillistä kauppaa:

"Lupaan lukea Raamatun ja raitistun
Jos saan aikaa, se varmasti onnistuu
Mut ei tänä yönä
Jääköön taakseni syntinen entinen
Pystyn muuttumaan vielä, mä tiedän sen
Mut ei tänä yönä

Annathan siis katsoo vielä, miltä näyttää huominen
Niin mä teen mun parhaani, et oisin hyvä ihminen
Tiedän, että kuulet tämän, pyyntöni mun rukouksen

Mä en haluu kuolla tänä yönä
Mä en haluu kuolla tänä yönä"

Meissä elää synnynnäisenä taipumus yrittää käydä kauppaa Jumalan kanssa, aivan kuin Kaikkivaltias olisi lahjottavissa. Elämän hinta tuntuu olevan ainakin laulun kertojalle kovin edullinen: "Lupaan lukea Raamatun ja raitistun..." Mukaan mahtuu myös tinkimistä: "...muttei tänä yönä." Noinkohan elämä on ostettavissa lupauksilla, joiden toteutuminen vaikuttaa kovin epävarmalta...

Olemme kovin tottuneita siihen, että lähes kaikki on ostettavissa tai ansaittavissa. Elämä on kuitenkin lahja, jonka saaminen tai menettäminen ei lopulta ole meidän käsissämme - onneksi.

Valinnanvapaus...vai pakko?

2010-05-17T14:05:00.000-07:00

Ajauduin tässä joku päivä pohtimaan järjestettyjä avioliittoja, varmaankin jonkin lehtijutun innoittamana. Leikittelin ajatuksella siitä, että käytäntö olisi voimassa yhteiskunnassamme. Tietenkin ajatus herätti minussa inhoa ja vastustusta, olenhan ääri-individualistisen ajan lapsi ja romanttisilla komedioilla runsaasti ruokittu. Kuitenkin ajatuksessa oli myös jotain hyvin kiehtovaa, varsinkin, jos sovellukseen sisältyisi nykysuomalaisille tyypillisiä ajattelumalleja ja moraalikäsityksiä (kuten se, että nainen ei ole omaisuutta, jota voi kohdella, miten tahtoo).

Ajatuksen houkuttelevuus liittyy laajempaan pohdintaani siitä, miten valinnanvapaus voi kääntyä vankilaksi. Avaan hieman: Sukupolveni on monella tapaa erittäin hyväosainen, meillä on materiaaliset edellytykset hyvään elämään ja mahdollisuus kouluttautua ja vaikuttaa itse elämämme suuntaan monella tapaa. Meillä on näennäisesti mahdollisuus mihin vain, "amerikkalainen unelma" elää yhä vahvempana myös täällä Pohjolassa.

Samaan aikaan me kultalusikkalapset juoksemme terapiassa ja jäämme yhä useammin työkyvyttömyyseläkkeelle jo kauan ennen hallituksen toivomaa eläkeikää. Mielen sairaudet rikkovat monet niin, etteivät he välttämättä koskaan kuntoudu takaisin tuottaviksi, työtä tekeviksi kansalaisiksi. Illuusio siitä, että kaikki tähdet on mahdollista tavoittaa, rikkoo ihmisen. Olemme rajallisia olentoja, joille rajattomien mahdollisuuksien näkymät ja yhä korkeammalle kipuavien päämäärien tavoitteleminen on tuhoisaa.

Kun vapaus lisääntyy riittävästi, se muuttuu vankilaksi. Lumoudumme herkästi luulemaan, että kenellä tahansa - myös juuri minulla - on mahdollisuus päästä idoliksi (pääsihän se katusoittajapoikakin), huippumalliksi (niitähän bongaillaan kadulta) tai muuten vain paitsi oman elämänsä, myös muiden sankariksi. Kuitenkaan kaikki ovet eivät ole avoinna kaikille, eikä yhden ihmiselämän aikana ehdi käydä kaikista ovista. Mahdollisuuksien määrä on ahdistava: Mitä jos valitsen väärin?

Valintojen tekeminen tuntuu olevan paitsi oikeus, myös velvollisuus, joka ulottuu kaikille elämän alueille. Enää ei riitä, että syö, vaan on valittava jokin ruokavalio ja perusteltava se terveydellisin, ideologisin tai eettisin syin. Sama koskee paikasta toiseen kulkemista (auto, bussi vai polkupyörä), ihmissuhteita (tavoitellako ydinperhettä vai itsenäisen citysinkun elämää), harrastuksia (miten kehitän itsestäni parhaan mahdollisen minän?) jne. Koska yksilöllä on vapaus valita, hänen on myös kannettava vastuu valinnoistaan - yksin.

Takaisin järjestettyihin avioliittoihin: Kun nuori aikuinen rakentaa elämäänsä, voisi valintojen viidakossa olla tervehdyttävää, että jokin elämän peruspalikoista olisi ennalta määrätty. Joskus muinoin tämä lienee koskenut kaikkia elämän perusasioita: ammatti oli peritty, avioliitto järjestetty, koti miehen vanhempien luona, kunnes heistä aika jätti. Valinnan mahdollisuuden mukana katoaisi kenties myös ahdistus siitä, että valitsee väärin, eikä onnistu hyödyntämään mahdollisuuksiaan maksimaalisesti.

Esimerkiksi järjestetyssä avioliitossa valinnanvapauden ja rakastumisen huuman uhraaminen toisi muita etuja: Avioliitto ei olisi kahden ihmisen, vaan kahden suvun liitto. Valinnan mukana myös vastuu jakautuu yhteisölle yksilön sijaan. Aviopuolison valinnassa painaisivat rakkauden huuman sijaan vanhempien (ja toivottavasti viisaampien) ihmisten näkemykset siitä, minkälainen on hyvä aviopuoliso ja mahdollisesti pitkän ajan tietämys siitä, minkälaisesta perheestä tuleva kumppani on. Avioliiton suojana olisi myös yhteisön tuki: ne, jotka ovat puolison valinneet, myös seuraavat, että puoliso täyttää odotukset ja puolustavat omaansa, mikäli näin ei käy.

Sukujen solmimat avioliitot eivät varmasti ole niin ruusuisia kuin haavekuvani niistä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että unelmien tavoittelun vastapainoksi tarvitaan aimo annos arjen sietokykyä ja myös kykyä tyytyä joihinkin asioihin, niin kirosana kuin tyytyminen kenties nykyään onkin. Kenties pää pysyy paremmin kasassa, jos se askartelee rajattujen asioiden parissa sen sijaan, että yrittää valita loputtomasta mahdollisuuksien merestä juuri "sen oikean". Kaikkea ei voi saada, eikä se edes tekisi meille hyvää.

Nainen = äiti?

2010-05-10T11:36:00.000-07:00

Eilinen äitienpäivä ja tuttavapiirissä riehuva vauvabuumi ovat saaneet mut miettimään äitiyttä ja vanhemmuutta yleensäkin. Kaikesta emansipaatiosta ja sukupuoliroolien muuttumisesta huolimatta tuntuu, että naisen nähdään olevan nainen täydessä merkityksessään vasta, kun hän on äiti. Miehillä yhtä suurta painetta ei tunnu olevan, miehuus ei ole niin tiukasti sidottu jälkeläisten siittämiseen kuin naiseus on niiden synnyttämiseen.

Paine vanhemmuuteen on kova: Eräs tuttuni kertoi tässä taannoin ärsyyntyneenä, kuinka sukulaiset kyselevät säännöllisesti häneltä ja hänen aviomieheltään, milloin he aikovat "perustaa perheen". Kyselyt sieppaavat nuorta paria, sillä he mieltävät olevansa perhe ilman lapsiakin. Lasten aika on kenties tulossa, mutta he eivät koe sen olevan vielä, ruuhkaa on elämässä muutenkin: tuore avioliitto, valmistuminen, siirtyminen työelämään... Kun elämä on muutenkin myllerryksessä, eivätkä lapset välttämättä kuulu omiin suunnitelmiin nyt tai kenties myöhemminkään, tuntuvat utelut loukkavan yksityisyyden rajoja.

Kokonaan toinen kysymys ovat parit, jotka eivät syystä tai toisesta voi saada lasta. Hyväntahtoisetkin kyselyt perheenlisäyksestä voivat tulla kipeästi kohti, eikä jokaiselle utelijalle tee mieli selittää lapsettomuuden syitä. On mielenkiintoista, että vaikka tunnumme olevan hyvin yksityistä kansaa ja toisten asioihin ei ole lupa puuttua, lasten saaminen on asia, josta saa udella. Edelleen tuntuu olevan selviö, että heteroseksuaalisessa parisuhteessa pidempään eläneet ihmiset haluavat lapsia ja että he myös pystyvät lapsia saamaan.

Olen äskettäin löytänyt kaksi blogia, jotka käsittelevät lapsettomuutta ja "lapsellisuutta" puhuttelevalla tavalla, joskin hyvin eri näkökulmista. Salamatkustajan syntymässä kokemuksiaan jakaa tuore äiti, joka ei suunnitellut tulevansa äidiksi. Hänellä on mielestäni virkistävän raikas ote pohtia äitiyttä ja siihen liittyviä oletuksia ja asenteita. Usein hänen tekstinsä tuntuvat eräänlaiselta sosiologiselta tutkimukselta, kun hän tutustuu lapsiperheiden kuvioihin ja niihin liittyviin sosiaalisiin odotuksiin.

Toinen blogi - Maailma mustavalkoinen - puhuu puolestaan lapsettomuudesta, joka ei ole valinta. Puhuttelevat kuvat pysäyttävät miettimään, kuinka ajattelemattomia me ihmiset saatamme puheissamme ja käytöksessämme olla. Voin vain kuvitella, miltä tuon kaltaisessa tilanteessa elävästä ihmisestä tuntuu, kun äitienpäivän alla joka paikassa julistetaan äitiyden ihanuutta ja äitien ansiokkuutta - ja kuitenkaan lapsia ei jaeta ihmisille ansioiden perusteella.

Vanhemmuuden ja erityisesti äitiyden ihannointi elää vahvana huolimatta siitä, että yhteiskunnassamme korostetaan paljon yksilön valinnanvapautta. Ainakin asenteiden tasolla suhtautuminen lapsettomiin aikuisiin on usein negatiivista. Heitä pidetään itsekeskeisinä, jos lapsettomuus on valinta ja saatetaan huomaamatta syyllistää, vaikkei olisikaan. Vaikka arvotamme toisiamme usein saavutusten mukaan, pidetään uraan tai muihin itselle tärkeisiin asioihin panostamista itsekkäänä. Kuitenkin lapsettomuus voi olla viisas valinta, jos oma elämäntapa on lasten kannalta hyvin epäedullinen. Sen sijaan lapsia haluavien motiiveja ei useinkaan kysellä, vaikka ne saattavat olla yhtä lailla itsekkäitä.

Yhteiskunnassamme ei ole myöskään vielä sosiaalisia malleja lapsettomaan - saatika perheettömään - elämään. Luterilaisena maana meillä ei ole luostarikulttuuria, joka tarjoaisi ideologisen vaihtoehdon perheellisyydelle. Perheen perusmuodon muututtua ydinperheeksi ei ole myöskään tarvetta eikä tilaa naimattomille sisaruksille, kuten entisaikojen suuremmissa perheyksiköissä. Kotitöissä auttavat koneet, eivät sinkut. Vaikka tv-sarjat ja naistenlehdet pursuavat trendikästä city-sinkkuutta ja naisten näennäistä vapautta, on sadun onnellinen loppu edelleen se, että Carrie saa Kihonsa ja käyttöä huippusuunnittelijoiden vauvanvaatteille.

Vanhemmuus on hieno asia ja lisääntyminen elämän biologinen tarkoitus, joten äitejä - ja isiä - on syytä juhlia kerran vuodessa. Mitaleja pitäisi kuitenkin yhtä lailla jakaa niille, jotka selviävät päivästä toiseen sosiaalisten paineiden ja tuskallisten utelujen viidakossa. Niin haastavaa kuin vanhemmuus epäilemättä onkin, myös monet lapsettomat ovat tahtomattaan varsinaisia arkielämän sankareita.

Kesytetty Jumala, osa 2

2010-05-05T13:07:00.000-07:00

Olen hissukseen lueskellut ja sulatellut Kesytetty Jumala-kirjaa, josta kirjoitin jo kerran aiemmin. Kirja on sisältänyt monta hienoa ajatusta, luulen, että joudun lukemaan sen vielä uudelleen, jotta saan niistä enemmän irti. Viimeisimpänä mua on puhutellut Buchananin tapa puhua uskon harjoittamisesta, eräänlainen tapakristillisyyden ylistys. Buchanan kirjoittaa osuvasti, että emmehän oleta osaavamme soittaa viulua tai yltää hyviin urheilusuorituksiin pelkästään sillä, että haluamme pystyä niihin. Soittotaito tai hyvä fyysinen kunto vaativat harjoitusta. Samoin on väärin odottaa, että me kristittyinä kukoistaisimme vain sillä, että haluaisimme hengellisen elämämme kukoistavan.

Huomaan, että luterilaisen "yksin armosta"-periaatteen sisäistäminen on ajanut mut myös eräänlaiseen harhaan sen suhteen, ettei mun tarvitsisi itse tehdä mitään jumalasuhteeni eteen. Usko on lahja, jonka Jumala suvereenisti antaa, mutta se ei tarkoita, ettei ihmisellä olisi mitään vastuuta tuon suhteen ylläpitämisessä. Kyseessähän on suhde - kahden välinen vuorovaikutus, ei yksisuuntainen automaatti.

Muistan rippikoulusta sen, kuinka uskoa verrattiin pöytään, jota kannattelee neljä jalkaa: rukous, Raamattu, seurakuntayhteys ja ehtoollinen. Kuva oli sen verran havainnollinen, että se jäi mieleen ja olen sitä itsekin opetuksessani käyttänyt. Silti kumman helposti huomaan harhautuvani siihen ajatukseen, että Jumalan täytyisi herättää minussa vastustamaton halu lukea Raamattua, rukoilla tai osallistua seurakunnan tilaisuuksiin, jotta huolehtisin näistä asioista. Urheilijan sinnikäs harjoittelu on minulle vierasta.

Buchananin opetuksessa on kuitenkin suuri viisaus. Muistan piispa Huovisen erään saarnan, jossa hän korosti tapakristillisyyden arvoa. Hän puhui siitä, että on aivan oikein käydä kirkossa "tavan vuoksi", samoin muut kristilliset tavat ovat hyviä tapoja, jotka kantavat elämässä ja hoitavat uskoa. Tekemisen taustalla ei tarvitse olla tunteen paloa, sitä odotellessa moni asia jää tekemättä.

Kenties myös uskossa ja sen hoitamisessa oma persoona näkyy vahvasti. Huomaan itse olevani kausi-ihminen - niin uskon kuin kunnonkin hoitamisessa. On kausia, jolloin Raamattu kuluu ja stereot soittavat hengellistä musiikkia jatkuvasti, samoin kuin on kausia, jolloin kuntosali tai lenkkipolku tuntuu kutsuvalta melkein joka ilta. Väliin osuu ikävä kyllä myös kausia, jolloin into hiipuu ja yhtäkkiä huomaan olleeni hyvän aikaa laiska lötkö.

Buchanan opettaa viisaasti, että samoin kuin urheilussa ei kannata heti lähteä juoksemaan maratonia, myös uskon ja kristillisen elämäntavan harjoittamisessa kannattaa edetä pienin askelin ja ponnisteluja on kasvatettava asteittain. Kuitenkin on ponnisteltava ja harjoiteltava ja sinnikkään toistamisen tuloksena on toivottavasti uusia hyviä tapoja, jotka kantavat silloinkin, kun ei huvita. Käsi kurkottaa Raamattua ja jalat vievät messuun, koska niin on tapana.

Late Löysänahka

2010-04-24T00:16:00.000-07:00

Vanhan sanonnan mukaan rakkaalla lapsella on monta nimeä. Sama näyttää pätevän myös koiraan. Hauvelini on viiden luonani asumansa kuukauden aikana ansainnut itselleen liudan lempinimiä:

Late Löysänahka: Koiralla tuntuu olevan nahassaan kasvunvaraa ihan reilusti.

Liru-Lasse: Sisäsiisteys on jo saavutettu, mutta vahinkoja käy joskus, varsinkin, kun ollaan kylässä... Liru-Lassesta tuli sankari sukkahousuissa, kun reviirin merkkailu meinasi ulottua sisätiloihin ystävän luona vierailtaessa.

Sintti: Se nyt on vaan niin pieni ja söpö...

Sätky-Santeri: Erinäiset hepulit ovat synnyttäneet tämän lempinimen.
Sälli Sähikäinen, lyh. Sälli: Kts. edellinen. Lyhyempi versio Sälli on käytössä etenkin silloin, kun koira on tehnyt jotain kiellettyä.

Törky-Teppo: Valkoisen koiran ulkoiluttaminen kurakelillä on hauskaa...jos huumorintaju riittää pesuhuoneeseen asti. Varsinkin, kun lempipuuhaa on kuonon työntäminen milloin mihinkin törkyyn ja naaman (välillä myös kyljen) hinkkaaminen mutaan. Myös Kuraparta on muodostunut lempinimeksi, joka esiintyy kostean ulkoilun jälkeisissä tilanteissa.

Muitakin lempinimiä on varmaan matkan varrella pyörinyt käytössä, kaikkia ei enää tahdo muistaa, kun ne syntyvät usein jossain tilanteessa ja katoavat pian sen jälkeen. Nämä muutama ovat kestäneet, kenties sen vuoksi, että ne kuvaavat koirulille ominaisia piirteitä.

Viikonlopun opetus

2010-04-17T12:03:00.000-07:00

Tänä viikonloppuna opin olevani tylsä aikuinen. Olen ollut mukana perheleirillä, jossa suurin osa lapsista on alle kouluikäisiä. Lasten kanssa on leikitty, askarreltu, kierretty rastirataa jne. Touhujen tuoksinassa olen huomannut itsessäni huolestuttavia piirteitä. Kun lapsi näkee kynttilälautaselle valuneessa steariinissa kivien välissä virtaavan puron, minä näen vain valunutta steariinia, joka täytyisi siivota pois. Heittäytyminen mielikuvituksen ja leikin maailmaan on hankalaa ja siitä tulee helposti teennäinen olo. En osaa ihmetellä raamatunkertomuksen hahmoja esittäviä nukkeja tai jännittää, mitä salaisuuksien laatikosta paljastuu. Näen vain hienon metodin opettaa lapsille Jeesuksen vertauksia tai kätevän tavan pakata työskentelyyn tarvittavat tavarat.

Olen jo pidemmän aikaa pohtinut loputtoman järkeilyn ja kriittisyyden kääntöpuolta. Monesta asiasta katoaa hauskuus, kun nauttimisen sijaan keskittyy analysoimaan ja prosessoimaan. Kaiken ei ole tarkoitus olla hyödyllistä, vaikka heittäytyminen ja kokeminen saattaakin osoittautua myös opettavaiseksi ja hyödylliseksi. Lieneekö yliopistokoulutuksen tuottama vamma, että kaikki täytyy prosessoida ja reflektoida oppimisen maksimoimiseksi. Analyyttinen ote johtaa helposti tarkkailijan asemaan kokevan osallistumisen sijaan.

Kenties aikuisuuden haaste on siinä, että osaisi oikealla tavalla olla järkevä ja realisti, jotta voi tarjota kasvaville ihmistaimille turvalliset raamit. Jos aikuisella on todellisuudentaju hukassa, on mahdotonta tarjota lapsille vakaata kasvualustaa. Toisaalta on hyvä olla sen verran leikkimieltä ja hulluttelukykyä, ettei lässäytä lapsen oivalluksia ja mielikuvituksen innovaatioita turhan raa'alla realismilla.

Vaikken ehkä osaa leikkiä enää samalla tavoin kuin lapsi, olen kuitenkin huomannut löytäväni iloa pienistä arjen asioista: Ystävän tuoma kauniin värinen kukka, juuri sopiva parkkipaikka ruuhka-ajasta huolimatta, tai se, että koira kerrankin tottelee käskyjä, tuovat kummasti iloa päivään.

Vaikken ehkä haluaisikaan olla täysin lasten kaltainen heittäytyjä, toivon säilyttäväni (ja jossain määrin kenties pystyväni palauttamaan ja kehittämään) kykyni käyttää mielikuvitusta ja suhtautua asioihin avoimesti. Sopivalla luovalla hulluudella elämästä ei tule pelkkää näennäisten velvollisuuksien viidakkoa, jossa suuri osa lauseista sisältää joko sanan "pitää" tai "täytyy". Vaatii uskallusta kokeilla ja osallistua, vaikka se saattaisikin joskus tuntua lapselliselta tai nololta. Ehkä on kuitenkin antoisampaa elää - vaikka välillä nolostuen - kuin pitäytyä tarkkailijan roolissa havainnoimassa, kun muut elävät.

Liittoja

2010-04-13T03:40:00.000-07:00

Törmäsin Hesarin sivuilla viime viikolla uutiseen, jonka mukaan avoliitossa elävien oikeusturvaa pyritään vahvistamaan. Sinänsä olen aina ihmisten turvallisuuden tukemisen kannalla ja tässäkin asiassa on hyvänä pyrkimyksenä se, että avoeroissa olisi mahdollista saada apua puolueettomalta ammattilaiselta omaisuuden jakamisessa. Erityisesti viranomaisapu on tarpeen, mikäli avoparilla on lapsia.

Sitä en kuitenkaan ymmärrä, jos avoliittoon pyritään luomaan avioliiton kaltaisia piirteitä. Käsittääkseni Suomessa jokaisella on vapaus valita, missä muodossa ja minkälaisin asumisjärjestelyin elää parisuhteessa. Näin ollen on tietoinen valinta jättää solmimatta virallinen, lain edessä sitova liitto - avioliitto. Myös avopuolisoiden on halutessaan mahdollista sopia omaisuuteen liittyvistä asioista toisen yllättävän kuoleman varalta testamentin avulla.

Hesarin uutinen oli kirvoittanut runsaasti keskustelua monesta eri näkökulmasta. Keskustelussa nousi esiin - aivan syystä - myös pohdinta siitä, kuinka määritellään avopari, joka kuuluisi kaavaillun lain piiriin. Avoliitosta kun tuntuu olevan kirjavia määritelmiä. Itsellänikin on tuttuja, jotka kertovat asuvansa poika- tai tyttöystävänsä kanssa. Tällöin oletan, etteivät he miellä elävänsä avoliitossa, vaikka asuvat kumppaninsa kanssa.

Mikäli avoliittoa ei jatkossakaan erikseen solmita, on hyvin hankala määritellä, ovatko samassa asunnossa asuvat mies ja nainen kämppiksiä vai avopari. Puhumattakaan samaa sukupuolta olevista asuinkumppaneista, oletettavastihan avoliittoon liittyvät oikeudelliset seuraamukset koskisivat myös samaa sukupuolta olevia pareja, jotka eivät ole rekisteröineet parisuhdettaan, mutta asuvat yhdessä.

Nettikeskustelussa nousi esiin myös se oleellinen näkökulma, että mikäli avoliiton virallisempi aste astuisi voimaan tietyn yhdessä asutun ajan kuluttua, saattaisivat sellaiset parit, jotka ovat tietoisesti valinneet nimenomaan avoliiton, ts. avoimen, juridisia sitoutumuksia sisältämättömän parisuhteen muodon, joutuisivat automaattisesti ja tahtomattaan yhteistaloutta koskevan lain piiriin.

Avoliiton muokkaaminen lähemmäs avioliittoa tuntuu järjettömältä. Tälläkin hetkellä vaihtoehtoja on jo monta. Avioliitto tai rekisteröity parisuhde on virallinen parisuhteen muoto, jossa on selvät sävelet. Mikäli omaisuutta haluaa pitää erillään, voi tehdä avioehdon - käsittääkseni myös avioliiton solmimisen jälkeen.

Avoliitto on nimensä mukaisesti avoin, se ei sisällä avioliiton kaltaista sitoutumista eikä näin ollen siihen liittyviä oikeuksia ja seurauksiakaan. Avioliiton solmiminen ja purkaminen ovat nykyisin suhteellisen yksinkertaisia toimenpiteitä, henkinen puoli lienee eron tapahtuessa vaikea riippumatta siitä, onko kyse avio- vai avoerosta. Avoparien oikeuksien turvaaminen, etenkin, jos se tapahtuu ilman, että avoliittoon liittyy tietoinen sopimuksen/liiton solmiminen, tuntuu olevan turhaa paapomista. Aikuisen ihmisen on osattava kantaa sen verran vastuuta, että osaa varautua seurauksiin, jos lyö jonkun kanssa hynttyyt yhteen varmistamatta selustaansa avioliiton solmimisella.

Muista aina liikenteessä...

2010-04-06T12:04:00.000-07:00

... monta vaaraa onpi eessä.

Koiran kanssa kulkiessa ihmisten piittaamattomuus on näyttäytynyt mulle ihan uudessa laajuudessa. En vaan pysty käsittämään, mitä iloa jollekin on esimerkiksi siitä, että rikkoo kaljapullon kadulle. Itse kun kulkee kengät jalassa, sirut eivät aiheuta vaaraa, mutta koiralle en ole vielä kenkiä pukenut. Varsinkin iltalenkillä on todella hankala erottaa pimeältä asfaltilta tai nurmelta lasinsiruja. Välillä joku on myös onnistunut rikkomaan lasia niin, että sen kiertäminen on hankalaa. Onneksi mulla on sentään sen kokoinen koira, että sen voi nostaa syliin tiukan paikan tullen.

Toinen silmiä ja nenää ärsyttävä piittaamattomuuden osoitus ovat koirien jätökset, joita varsinkin lumien sulaessa tuntuu olevan joka paikassa. En ymmärrä, miten jollekulle voi olla epäselvää, että kaupunkialueella koiran jätökset pitää kerätä roskiin. Se, että itselläni on koira, ei tee musta yhtään suopeampaa tämän asian suhteen, päinvastoin. On vastuutonta hankkia lemmikki, jos ei pysty huolehtimaan siihen liittyvistä velvollisuuksista. Jos jätösten kerääminen tuntuu vastenmieliseltä, kannattaa miettiä, hankkiiko koiraa kaupunkiasuntoon, tai ainakin, minkä kokoisen koiran hankkii.

Koiranomistajien piittaamattomuudessa ärsyttävää on esteettisten ja hajuhaittojen lisäksi se, että muutaman vastuuttoman tohelointi vaikuttaa laajemmin siihen, miten koiriin ja koiranomistajiin suhtaudutaan. Lueskelin jokin aika sitten paikallisen sanomalehden mielipidepalstaa, jossa joku vaati koiraveron korottamista, jotta näillä veroilla voitaisiin kattaa katujen ja nurmikkojen siivoustoimenpiteitä. Ehdotus oli sillä tavalla kehno, että ne, jotka eivät huolehdi koiransa läjistä tuskin maksavat koirastaan veroakaan, koiraveron maksamista kun ei valvota kovin aktiivisesti. Pikemmin olisi paikallaan sakottaa näitä ympäristön sotkijoita, mutta poliisilla lienee tähdellisempääkin tekemistä kuin pitää koirankakkaratsioita.

Intiimi ateria

2010-04-03T09:14:00.000-07:00

Olen viettänyt hiljaista viikkoa istumalla joka ilta kirkossa. Ilta illalta etenevä kärsimyskertomus on syventänyt pääsiäisen merkitystä entisestään. Viikon aikana käydään läpi aikamoinen draaman kaari. Torstaina oli vuorossa ehtoollisen asettaminen, ystävien viimeinen yhteinen ateria. Olen aina pitänyt kiirastorstain iltakirkosta, etenkin sen lopusta, jossa alttari tyhjennetään ja Jeesuksen jäädessä yksin vangitsijoidensa käsiin siirrytään jo pitkäperjantain tunnelmiin.

Tänä kiirastorstaina sain kuulla hienon vertauksen ehtoollisen merkityksestä. Iltakirkon saarnaaja vertasi ehtoollista siihen, mitä aviopuolisoiden välillä on. Ehtoollisessa Jeesus osoittaa rakkautensa meitä kohtaan yhtä konkreettisesti kuin aviopari osoittaa rakkauttaan toisilleen. Hän antaa itsensä kokonaan niin kuin aviopuolisot jakavat itsensä toistensa kanssa, antaen kaikkensa - myös ruumiinsa - toiselle omaksi, iloksi ja ravinnoksi.

Vertaus puhutteli mua, koska olen viime kesästä asti lueskellut pitkästä aikaa aktiivisemmin Vanhaa testamenttia ja löytänyt uusia puolia Jumalasta. Samaan liittyy myös lueskelemani kirja Kesytetty Jumala, josta kirjoitin aiemmin. Vanhassa testamentissa Jumala osoittaa rakkauttaan kiihkeästi ja on myös hyvin mustasukkainen omistaan. Sama rakkaus ilmentyy myös Jeesuksessa ja hänen kuolemassaan. Hän antaa itsensä täysin ja ehdoitta.

Ehtoollinen on salaisuus, mysteeri. Siinä Jumala tulee lähelle syötävässä ja juotavassa muodossa, hän tulee kirjaimellisesti meihin. Musta on hieno ajatus, että parisuhteessa ja erityisesti sitoutuneessa rakkaussuhteessa kirkastuu parhaimmillaan jotain Jumalan rakkaudesta, täydellisestä itsensä antamisesta ja intiimeimmästä mahdollisesta yhteydestä.

"...niin kuin sulhanen iloitsee morsiamestaan, niin sinun Jumalasi iloitsee sinusta." Jes. 62: 5

Jeesus Siwassa

2010-03-25T11:01:00.000-07:00

Hämmästyin eräänä päivänä lähi-Siwassa katsellessani pääsiäiskorttihyllyä. Pupujen, tipujen ja noitien keskellä oli nimittäin kuva, jossa Jeesus on lampaiden keskellä. Joulukorteissa kristillisiä aiheita näkyy useammin, mutta pääsiäiskorteissa - varsinkaan lähikaupan valikoimassa - olen harvemmin törmännyt pääsiäiseen päähenkilöön.

Jeesuksen esiintymisen pääsiäiskortissa ei sinänsä pitäisi olla mitenkään ihmeellinen asia, onhan pääsiäisen keskiössä Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus. Pääsiäinen on kenties säilynyt joulua selvemmin uskonnollisena juhlana, siinä, missä joulu kuvittuu tontuin ja poroin, on pääsiäisenä tarjolla (myös mediassa) tipujen ja noitien rinnalla ristin tie-näytelmiä, kuorojen esittämiä passio-teoksia ja viittauksia ortodoksien rikkaaseen pääsiäisperinteeseen.
kuva: Karto

Varsinkin viime vuosina on tuntunut, että pääsiäinen - kyllä, se on myös luterilaisten, ei vain värikkäiden ortodoksien juhla - on päässyt yhä enemmän näkyviin. Esimerkiksi Helsingissä perinteeksi muodostunut kadulla esitettävä Via Crucis-näytelmä pääsee joka vuosi uutisiin.

Silti, pääsiäisen kohonneesta julkisuusarvosta huolimatta, yllätyin nähdessäni lähikaupassani kuvan Jeesuksesta. Siinä, missä buddha-patsaat ovat eksoottinen sisustuselementti ja hindujumalat persoonallisia printtejä t-paidoissa, on kristinusko pysynyt Suomessa useimmiten yksityisenä asiana, joka näkyy ehkä pienenä ristinä kaulalla, muttei välttämättä uskonnollisina sisustuselementteinä tai postitervehdyksinä.

Muut uskonnot ja niiden symbolit, esimerkiksi buddha-patsaat ja kelttisymboliikka ovat ehkä vielä sen verran vieraita, että ne kelpaavat trendikkäiksi koristeiksi. Risti ja Jeesus-hahmo ovat edelleen, paljon puhutusta maallistumisesta huolimatta, sen verran vahvoja symboleja, että niiden näkyminen tuntuu, eikä ole erityisen trendikästä, vaan herättää pikemmin vastustusta. Kuva: Accoutrements

Kristillistä kuvastoa esiintyy lähinnä kitch-henkisissä tuotteissa, jotka liikkuvat usein hyvän maun rajoilla. Niissäkään kristillinen symboliikka ja henkilöhahmot eivät kuitenkaan ole yltäneet massatrendiksi, vaan lähinnä joidenkin tyylistä innostuneiden harrasteeksi.

On mielenkiintoinen ilmiö, että Suomessa suhteellisen uusien uskontojen symboliikka sopii trendi-ilmiöksi, eikä symbolien merkitystä välttämättä ajatella, kun ostetaan hauskan näköinen Visnu-paita tai mukavan pullea buddha-patsas. Niiden ilmestyminen kauppojen hyllyille ei kuitenkaan tyhjennä symboleja merkityksistä, vaan symbolien viesti pysyy, vaikkei itämaisista sisustustyyleistä innostunut kuluttaja sitä ymmärtäisikään.

Siinä mielessä on lohdullista, ettei Jeesuksesta ole tullut sisustusketjujen hyllyilleen nostamaa trendiä, hänessä on jotain, joka herättää ellei kunnioitusta, niin ainakin vierastamista. Pyhää ei voi (tai ainakaan pidä) kaupallistaa eikä muuttaa trendiksi. Evankeliumi ei ole niin helposti sulatettava asia, eikä myöskään niin yhdentekevä, että siitä saisi kevyen ja hyvin myyvän trendituotteen. Kristinusko ei ollut trendikäs 2000 vuotta sitten, eikä ole sitä - onneksi - tänäänkään.

Enkeleitä toisillemme

2010-03-21T11:54:00.000-07:00

Olen saanut tämän vuoden aikana olla kahdesti kirkossa viettämässä mukavaa ja leppoisaa iltaa. Ensimmäinen ilta oli Pispalan kirkossa Tampereella järjestetty nuorten aikuisten Varikko-yhteisön ystävänpäivän aaton tapahtuma, jossa juontaja ja koomikko Janne Kataja kyseli parilta nuorelta aikuiselta ja evankelista Ilkka Puhakalta kysymyksiä "joita oli aina halunnut kysyä uskovilta, muttei ollut uskaltanut". Toinen ilta oli tänään Järvenpään kirkossa järjestetty Henkireikä-ilta, jossa oli vieraana koomikko ja laulaja Jope Ruonansuu. Hän esitti herkkiä lauluja, niin omiaan kuin muiden.

Molemmissa illoissa selkeässä roolissa oli tunnettu henkilö, mikä vaikutti varmasti osaltaan siihen, että kummassakin kirkossa oli täyttä. Illoissa näkyi paitsi tuttuja vakikasvoja, myös paljon uusia kasvoja, osa kenties sellaisia, jotka eivät käy kirkossa juuri koskaan. Illoissa oli tarjolla naurua ja laulua, mutta ennen kaikkea asiaa. Julkkisten rooliksi ei jäänyt naurattaa, vaan kaivaa esiin syvän inhimillisiä ajatuksia ja kokemuksia siitä, mikä todella on tärkeää elämässä ja kuka oikeasti on tämän kaiken takana.

Vaikka julkisuuden henkilöillä oli illoissa oma roolinsa, uskallan väittää, että tunnettu persoona ei lopulta ollut illan sisällön ja onnistumisen kannalta oleellisin tekijä. Oleellista oli viesti siitä, että kirkossa saa olla sellaisena kuin on ja että kirkossa saa myös viihtyä. Kumpikin ilta todisti tästä omalla tavallaan.

Pispalassa Janne Kataja heitti kevyttä huumoria hyvällä maulla ja kyseli kysymyksiä, jotka askarruttavat varmasti monen muunkin, kuin vain hänen, mieltä. Kataja teki gallupia myös yleisössä ja nostatti käsiä kysymällä, kuka on uskossa ja kuka ei. Tämä kenties ahdistavan kuuloinen kysymys oli itse asiassa loistava, sillä siihen ei liittynyt minkäänlaista arvottavaa sävyä. Kataja olisi voinut yhtä hyvin kysyä, kuka on tullut tilaisuuteen Tammelasta, kuka Hervannasta. Kyse oli vain sen toteamisesta, että meitä on erilaisia ja kaikilla on oikeus olla täällä.

Myös Järvenpäässä kuultiin kevyttä sanailua, niin juontajan kuin artistivieraankin toimesta. Kuitenkin jo tässä keskustelussa mentiin hyvin syvälle artistin elämänvaiheisiin ja kipukohtiin: Aina ei ole mennyt mallikkaasti. Myös Ruonansuun kappaleissa ja välikommenteissa kuului se, että elämään mahtuu monenlaista. Lauluissa oltiin välillä savuisessa kuppilassa ja kuitenkin "joku katsoi meitä ylhäältä päin". Ruonansuu kertoi väkevän elämänmakuisesti tuhlaajapoikien ja -tyttöjen, meidän kaikkien kokemuksista, epäonnistumisista ja siitä turvasta, joka kestää kaikesta huolimatta.

Traditioilla ja liturgioilla on oma tärkeä paikkansa kirkossa, ne tarjoavat sukupolvia kestäneen tavan kokea pyhää. Kuitenkin on hienoa, että rinnalle mahtuu myös tilaisuuksia, joissa saa nauraa, laulaa ja taputtaa - viihtyä.

Uusi etiketti

2010-03-18T13:46:00.000-07:00

Koiran omistaminen on tuonut mukanaan paljon opittavaa, kestää aikansa, että omaa koiraansa oppii tulkitsemaan ja yhteiselo alkaa sujua. Koiraharrastus sisältää koiraan tutustumisen lisäksi kuitenkin myös uudenlaisia tapoja kohdata ihmisiä.

Koiraa on käytettävä ulkona useamman kerran päivässä. Kävelyllä eteen tulee koiratonta elämää eläneelle uusia sosiaalisia tilanteita. Varsinkin pentu saa osakseen runsaasti huomiota, yksi ja toinen pysähtyy tervehtimään ja silittämään koiraa, pentuhan suorastaan hyppii päälle. Näiden tilanteiden myötä pennun omistaja pääsee monta kertaa päivässä toistamaan samoja asioita: pennun nimi, rotu, ikä, luonne, käytös... Välillä sattuu myös noloja tilanteita, innokas koiransilittäjä ei välttämättä ota huomioon, että vasten hyppäävän pennun tassut saattavat jättää lahkeeseen kuraiset jäljet.

Toki on mukavaa kuulla, että omistaa suloisen ja ihanan koiran ja ylpeä koiranomistaja kertoo tietenkin mielellään hurttansa erinomaisuudesta. On kuitenkin hetkiä, jolloin ystävällinen small talk vaatii ponnistelua, työpäivän jälkeen tekisi kenties enemmän mieli löntystellä koiran kanssa hiljaisuuden vallitessa kuin hymähdellä vieraiden ihmisten "yllättäville" kommenteille: " Tuo koirahan hukkuu lumeen, kun se on ihan valkoinen."

Näiden kohtaamisten lisäksi on opeteltava koiranomistajien etiketti, miten käyttäytyä tilanteissa, joissa vastaan tulee toinen koira. On tarkkailtava, antaako toinen omistaja koiransa tervehtiä, vai kävelläänkö tällä kertaa suoraan ohi (jolloin innokasta pentua joutuu käytännössä hinaamaan). Jos koirat tervehtivät, on kohteliasta vaihtaa muutama sana, omistajilta kun tervehtiminen ei suju toisen takapuolta nuuhkimalla tai innokkaalta hyppelehtimisellä...

Oma lukunsa ovat koirapuistot. Koiralle puisto tarjoaa ihanaa vapautta, siellä saa juosta ja temmeltää kavereiden kanssa ilman ikävästi rajoittavaa hihnaa. Omistajalle juoksentelu ja nurkkien haistelu ei ole luontevaa, joten vuorossa on jälleen small talkia muiden koiranomistajien kanssa. Onneksi aihe on valmiina, karvaisista kullannupuista/riiviöistä riittää loputtomasti puhuttavaa ja joka kerta saa vinkkejä ja oppii uutta :D

Niin ja yleisön pyynnöstä:

Vihasta ja anteeksiannosta

2010-03-17T13:38:00.000-07:00

Katsoin eilen harvinaisen puhuttelevan keskustelun viime viikkoisesta Maria!-ohjelmasta. Siellä muusikko Joel Hallikainen kertoi facebookissa perustetusta ryhmästä, jonka sisältö oli uhata Hallikaisen henkeä ja hänen lastensa turvallisuutta. Ryhmässä oli jopa sovittu aika ja paikka, jossa perheen kimppuun oli tarkoitus hyökätä. Tieto tällaisen ryhmän olemassaolosta oli syystä aiheuttanut perheessä suurta turvattomuutta ja pelkoa, etenkin, kun uhka oli kasvoton ja tuntematon. Hallikainen oli tehnyt asiasta ilmoituksen poliisille ja ryhmän perustaja oli saatu selville.

Alkutilanne oli karmea ja pelottava, mutta lopputulos hätkähdyttävä ja hedelmällinen. Samaan ohjelmaan oli nimittäin saapunut vieraaksi kyseisen facebook-ryhmän perustaja, alle 20-vuotias poika. Tuossa tv-studiossa tuntematon uhka sai kasvot, nuoren pojan kasvot. Poika oli saapunut paikalle vapaaehtoisesti, hän ei pyrkinyt selittelemään tekoaan, vaan totesi sen olleen ajattelematonta ja typerää, spontaani idea, jonka oli tarkoitus olla vitsi, mutta joka meni pahasti yli kaikkien rajojen. Poika ilmisi olevansa kiitollinen tilaisuudesta kohdata Hallikainen kasvotusten ja pyysi tältä anteeksi.

Puhuttelevaa keskustelussa oli paitsi se, että tuolla pojalla oli selkärankaa tulla omalla nimellään ja naamallaan julkisuuteen ja pyytää anteeksi, myös se, kuinka Hallikainen suhtautui poikaan. Kummankaan toiminta ei nimittäin ollut millään tapaa itsestään selvää. Hallikainen totesi moneen kertaan keskustelun aikana, että hänellä itsellään on pojan ikäisiä lapsia ja hän tuntui suhtautuvan tähän poikaankin isällisesti. Hallikainen kysyi syitä ryhmän perustamiseen, sitä, oliko poika lainkaan miettinyt mitä tekee ja kertoi myös hyvin rehellisesti, mitä pojan teko oli aiheuttanut. Helpolla poika ei siis päässyt. Kuitenkin lopputulos oli se, että Hallikainen totesi pojan ottaneen vastuun teostaan ja ilmoitti, että vetää rikosilmoituksen takaisin.

Keskustelu oli havahduttava kahdella tapaa. Ensinnäkin se kirkasti sen (toivottavasti myös muille kuin minulle), että netissä pätevät samat säännöt kuin muuallakin. Toisen pilkkaaminen, kiusaaminen tai uhkaaminen on netissä yhtä laitonta kuin elävässä elämässäkin. Netissä kirjoitettu on lisäksi "painettua" sanaa, mikä tekee sanallisista hyökkäyksistä suullisia loukkauksia tai uhkauksia vakavampia. Netissä ollaan yhtä lailla ihmisiä kuin kasvotusten, ei virtuaaliolentoja ilman tunteita. Lisäksi netissä käsistä lähtenyt heitto saattaa sairaan mielen tuloksena muuttua teoiksi ja tuottaa karmivia seurauksia.

Toinen havahduttava asia oli se, ettei Hallikainen ryhtynyt kostamaan pojalle. Hän totesi tiukasti pojan toimineen väärin, mutta tämän tunnustettua ja kaduttua tekoaan, antoi armon käydä oikeudesta. Mietin pakostakin, minkälainen keskustelu olisi ollut, jos Hallikaisen paikalla olisi ollut joku muu. Kuinka monella perheenisällä olisi kykyä ja kypsyyttä suhtautua armollisesti ihmiseen, joka on uhannut omia lapsia ja aiheuttanut suurta pelkoa ja turvattomuutta? Millä tavalla asiassa vaikutti Hallikaisen kristillinen vakaumus?

Mielestäni tämä tv:ssä käyty keskustelu oli vahva todistus anteeksiannon voimasta. Anteeksi pyytäminen ja antaminen vapautti molemmat osapuolet. Se ei poista pahaa tekoa, eikä sen aiheuttamaa kärsimystä, mutta se tarjoaa uuden mahdollisuuden, vapauden rakentaa tulevaisuutta ilman, että tehty paha määrittää sitä.

Keskustelun lopussa Hallikainen paitsi vapautti pojan, myös antoi selvästi ymmärtää, että asia on loppuunkäsitelty, eikä kenenkään tulisi hyökätä pojan kimppuun tapahtuneen tiimoilta. Hän valitsi anteeksiannon koston sijaan ja kehotti myös muita samaan.

"Teille on opetettu: 'Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.
Mutta minä sanon teille: Rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta"
Matt. 5: 43-44

Aiheeseen liittyen vielä Daikinin biisi:
Daikini: Vihasta

Tekniikan keskivertolapsi

2010-03-10T13:48:00.000-08:00

Olen mielestäni kohtuullisen kätevä erilaisten teknisten vempainten käytössä. Tietokonettakin oon käyttänyt jo lähes 20 vuotta (kuulostaapa pahalta). Olen oppinut, että räpläämällä ja kokeilemalla oppii ja että tietokone ei mene rikki muuten kuin lekalla (Kiitos tästä, S!). Pärjään siis sähköpostin, facebookin, kameran, kopiokoneen, kännykän yms. laitteiden kanssa.

Viime aikoina on kuitenkin alkanut rasittaa ja sapettaa se, että näitä härveleitä ja varsinkin tietokoneella käytettäviä systeemejä tulee jatkuvasti lisää ja nekin, joita on juuri oppinut käyttämään, muuttuvat alati. Jos mulle, maisterin tutkinnostakin selvinneelle, erilaisia koneita ikänsä pyöritelleelle ihmiselle, on rassaavaa hoitaa arkisia asioita, kun niitä varten täytyy hallita ties mitä kojeita, miten käy niiden, joilla on luki- tms. hahmotushäiriö, tai niille, jotka ovat eläneet ensimmäiset vuosikymmenensä ilman mitään elektroniikkaa?

Havahduttavan kokemuksen hullusta teknisyydestä sain viime viikolla mennessäni ensimmäistä kertaa uuden asuinkaupunkini uimahalliin. Olin tottunut siihen, että tiskiltä saa pääsylipun ja pukukaappiin laitetaan kolikko pantiksi ja kaappi lukitaan perinteisellä avaimella. Mutta täälläpä olikin pääsylipun sijaan ranneke, jota näyttämällä pääsi portista pukuhuoneeseen. Samaa ranneketta vilauttamalla sai pukukaapin lukkoon ja auki. Pukuhuoneessa oli erikseen laite, josta saattoi tarkistaa pukukaapin numeron, koska sitä ei tietenkään rannekkeessa lukenut. Juuri, kun olin sisäistänyt rannekkeen vilauttelun ja olin lähdössä uimahallista, jouduin jälleen hämmentymään. Ulosmennessä ranneketta ei nimittäin enää vilauteltukaan, vaan se syötettiin portissa olevaan luukkuun, minne se jäi, ja portti aukesi.

En tiedä, oonko oikeesti uhoamisestani huolimatta tekniikkarajoitteinen, vai onko vaan arki mennyt turhan vaikeaksi. Jotenkin on välillä ikävä vanhoja kömpelöitä systeemejä, kuten pukukaappeja, joihin laitetaan kolikko pantiksi ja joista saa ihan oikean avaimen nilkkaan ripustettavassa kumilenkissä. Mitä mieltä olette, alkaako tekniikasta tulla palvelijan sijaan orjuuttava herra?

Kesytetty Jumala

2010-03-10T00:10:00.000-08:00

Lueskelen parhaillaan Mark Buchananin kirjaa Kesytetty Jumala. Teos on aivan loistava, joka luvusta saan jotain uutta ja oivaltavaa. Mua puhuttelee Buchananin ajatus siitä, että meillä on tapana kutistaa Jumala oman käsityskykymme kokoiseksi, turvalliseksi ja hallittavaksi. Kuitenkaan Jumala ei mahdu mihinkään meidän muotteihin, eikä Jumala ole turvallinen siinä mielessä, että hän toimisi meidän aivoitustemme mukaan.

Kirja on saanut mut miettimään paitsi omaa suhdettani Jumalaan, myös sitä, miten puhun Jumalasta muille. Kuinka helposti teen Jumalasta kivan, kun todellisuudessa hän on hyvä ja lempeän anteeksiantavan nallukan, kun hän oikeasti on oikeudenmukainen tuomari.

Buchanan puhuu siitä, kuinka pidämme Jumalan etäällä, turvallisen välimatkan päässä sen sijaan, että päästäisimme hänet todella vaikuttamaan elämäämme. Varmistelemme sen sijaan, että luottaisimme. Rakennamme itsemme ja omien kykyjemme varaan sen sijaan, että perustaisimme elämämme Kaikkivaltiaan varaan. Kun asiaa ajattelee, oma toiminta tuntuu typerältä ja kuitenkin on niin kovin vaikea irrottaa tutuista ja turvallisista malleista, niin huonoja kuin ne ovatkin.

Kirjoittelen Buchananin ajatusten pohjalta varmaan vielä monta kertaa, sen verran se panee mielen myllertämään. Tuleepahan samalla vähän jäsenneltyä sitä myllerrystä.

Koiran elämää... ja emännän

2010-03-09T11:50:00.000-08:00

Mulla on nyt neljän kuukauden kokemus koiran omistajana ja niin hyvin kuin luulinkin valmistautuneeni, tässä koiramaailmassa on monta ihmeellistä ja kummallista asiaa. Päätin jo ennen koiran hankkimista, etten rupea millekään "mamin pikku fifi"-linjalle ja päätös on pitänyt, vaikka rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että suhtaudun koiraani välillä kuin vauvaan. Kuitenkin olen yrittänyt muistaa, että kyseessä on koira, ei lapsi.

Vaikka itse olen pyrkinyt pitämään tästä luonnon hierarkiasta kiinni, olen monessa kohtaa törmännyt mulle käsittämättömään koiran inhimillistämiseen. Ymmärrän kyllä, että koira voi olla rakas perheenjäsen, mutta musta on vähän häiritsevää, ehkä jopa pelottavaa, jos koira nostetaan samaan arvoon ihmisten kanssa.

Tähän inhimillistämiseen törmäsin esimerkiksi eläinlääkärissä, jossa koiraan viitattiin sujuvasti pronominilla "hän" ja muhun viitattiin sanalla "mamma". Teki mieli sanoa, että anteeksi vaan, mutta en ole tätä koiraa synnyttänyt. Pidin sitten kuitenkin suuni kiinni.

Toinen hämmentävä tilanne oli, kun posti toi rotujärjestön lehden ja löysin sieltä koirien kuolinilmoituksia. Lehdessä oli samalla sivulla koiran ja rotujärjestön tärkeän vaikuttajan muistokirjoitukset. Koira siis rinnastettiin suoraan ihmiseen. Lisäksi koiran kuolinilmoituksessa/muistokirjoituksessa oli ihmisten kuolinilmoituksissa hyvin usein käytetty runo. Tuollainen saattaa olla hyvinkin loukkaavaa ihmiselle, joka on valinnut läheisensä kuolinilmoitukseen kyseisen värssyn. On surullista, jos koirasta tulee toisen ihmisen korvike.

Loppukaneettina todettakoon, että olen itsekin välillä viitannut koiraani pronominilla "hän", meinannut lipsauttaa jotain "mamin kullasta" ja puhun koiralleni niin kuin se ymmärtäisi suomea..."Odota nyt, et voi mennä punaista päin, jäät auton alle." Kummallisia otuksia nuo koirat, kun hämärtävät terveen järjen.

BTW: Tervetuloa lukemaan tätä uutta blogiani, se luultavasti hakee muotoaan vielä hyvän aikaa, katsotaan, mitä tästä syntyy.